Joo, ei tehnyt joulu hyvää linjoille, eikä näemmä päivitys blogille. Mun laatikot on hukkuneet! No, tilanne joulun jälkeen on taas se pirun kuusi joulukiloa. Ja vähän niitä paluukiloja, kun alkoi taas syödä. Hiljaista yritystä luopua suklaasta ja herkuista oli loppiaiseen asti, sen jälkeen on yritetty vähän rankemmin ottein. Keskimäärin menee kohtuullisesti ja paino on taas hitusen laskusuunnassa, mutta raaka totuus on että sata on vieläkin lähempänä kuin 90. Kai tää tästä taas...

On se sitten masentavaa nähdä, että huolimatta kaikesta ankarasta psyykkauksesta rankka univaje ja stressi pamauttaa oitis päälle "tarpeen" mässätä kaikki irti lähtevä. Alkaa tuntua siltä, että tärkein asia mistä minun pitää huolehtia laihduttaessa on tarpeellinen määrä unta. Väsyneenä alan heti ahmia ja voi apua jos pitää edes käydä kaupassa, niin se suklaalevythän suorastaan hyökkää kimppuun sieltä hyllystä. Ja kun sille sokeripirulle antaa pikkusormen, niin sehän sitten vie - eikä riitä edes koko käsi vaan menee koko täti niin että viuhuu. Vaaka näytti viimeksi semmoisia lukemia että meinasi itku tulla... Ja kun ei se auta, vaikka kuinka selittää että lapset sairastaa ja 4-6 tuntia huonolaatuista unta yössä ei riitä - se vaaka näyttää silti nousua!

Mitähän mää nyt sit tekisin. Ehkä pitää lukea vaikka se kirjastosta lainattu Sokeripommi - voisi kuulemma osua hyvinkin minuun. Vaikka epäilen kyllä että se lukeminen ei vielä minua laihduta...

Maanantain tuloksesta rohkaistuneena (pelkäsin vaa'an näyttävän 93), uskalsin ja muistin hypätä sinne luottavaisena tänäaamunakin. Hieman oli odottavainen fiilis, kun olen nyt syönyt niin kiltisti ja kurikkaasti koko alkuviikon - ja se palkittiinkin! 90,7 näytti hykerryttävän hienolta. Tosin samalla iski säikähdys siitä, että kohta mennään jo 80-luvulle, mutta ehkä sitäkin oppii sietämään ;-)

Maanantainen keskustelu terveydenhoitajan kanssa jäi jotenkin pyörimään päähän ja järjestelemään siellä asioita ja nyt on todella tyyni mieli. Semmoinen ihanan seesteinen, että nyt ei hötkyillä, olellaan ja elellään tässä vaan tämmöistä mukavaa tavallista elämää ja lopetetaan se joka suupalan miettiminen, mutta pidetään kuitenkin takaraivossa se muistuma siitä että aika lyhyessä hihnassa kuljetaan. Maanantaina puhuin vielä paljon siitä, miten koko pirun syöminen tuntuu stressaavan ihan kauheasti, kun pitää joka päivä monta kertaa miettiä, että mitä syö, kuinka paljon syö. Onneksi ei tarvitse miettiä milloin syö, kun on tuota jälkikasvua pitämässä rytmiä yllä. Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että sitä syö ruokaa ja sillä siisti, ei siitä tarvitse tehdä mitään elämän keskipistettä.

Yksi tärkeä apulainen on ollut karppileipä. Karppaus.infosta bongasin tiedon että Jukka Kurkelan tilalta tekee karppileipää, jossa on hiilareita todella vähän. Valmistusaineina lähinnä sokerijuurikaskuitu, pellavansiemenrouhe ja muna, eli kuitua riittää. Niitä hän sitten toimittaa Matkahuollon kautta koko maahan - tosin pitää ostaa aika kasa kerralla. No, minä ostin ja heitin pakastimeen pieniä tummia kakkaroita. Lapsen tuomio oli että maistuu kuituiselle ja tumman värin vuoksi leipä on meilllä "pimeää leipää". Yhden pimeän leipäsen (semmoinen reissumiehen kokoinen) kun halkaisee ja paahtaa ja päälle vähän voita, juustoa, leikkelettä mitä nyt milloinkin, niin siinä on ihan hyvä aamiainen. Tai välipala. Ei niin gurmeeta, että siihen himo tulisi ;-) mutta saa sillä vatsantäytettä ja kuitua.

Joten tästä jatketaan, ja nyt alkaa olla jo usko, ei vain toive, että joulun jälkeenkin ollaan 80-luvulla :-D

Eilen kävin terkkarin kanssa juttelemassa siitä miten on lähtenyt syöminen käyntiin ja sen kunniaksi uskaltauduin sitten aamusta vaakaankin. Hieman myönnän sitä vältelleeni, kun on tullut lipsuntaa jonkun verran... kaiken maailman pikkukekkeriä ja suklaapatukkakin väsyneenä ja vähän semmoista järkevän syömisen rajamailla heilumista, lähinnä määrissä. Positiivista tietysti on se, että kuuden hengen pakastekakku meni neljän hengen perheellä - ei minulla yksin :-P

Mutta se tulos: 91,6 maanantaiaamuna, eli saavutettiin taas se alin mihin pussikuurilla päästiin. Ei pidä valittaa, sehän on ihan selvä että hiukkasen tulee takaisin kun alkaa syödä, mutta ei pidä jäädä nyt sitten mässyttelemään sen kunniaksi että saa. Indeksi siis 38,13.

Lapsen piti saada mustat sukat ja housut Halloweenbileisiin, joten äiti shoppaamaan. Löytyi tarvittavat ja samalla kun sinne kauppaan piti mennä, niin tuli sitten kurkittua aletankoja. Sovitin ihan mielettömän määrän vaatteita, siis varmaan joku 30 vaatetta. Ostin kolme tunikaa/paitaa. Koko 44/46. Mukavinta oli se, että uskalsin ottaa koppiin sen koon vaatteita, uskalsin ymmärtää, että ei ole pakko etsiä isointa tarjolla olevaa. Nyt on taas vähän tyylikkäämpi olo ;-)