Kovasti on ollut töitä tässä syömisen aloittamisessa. Ruoka kun on yleensä hyvää ja sitä on kiva syödä. Ja sitten tietysti maailma on täynnä kaikkea muutakin kivaa syötävää kuin ruokaa. Tänään esimerkiksi kävin pitkästä aikaa elokuvissa, ihan semmoisessa oikeassa elokuvateatterissa. Ja siihen on perinteisesti kuulunut se irtokarkkisäkki. Ei pussi, ei niissä enää pusseja tarjoilla, vaan hervoton kassi. Minä olen yleensä osannut ottaa hillitysti sinne pohjalle vain parisataa grammaa. Miehellä helposti lipsahtaa 300-400 grammaakin. Siis ihan törkeä kasa. Vaihtoehtona on ämpärin kokoinen laari popcornia. Ja vielä ennen elokuvan alkuakin mainostettiin että muista leffaeväät, kuvassa oli iloinen perhe, joista pienimmälläkin oli parin litran popparipänikkä.

No, ei se tietystä tällä elokuvissakäyntitiheydellä mikään katastrofi ole, mutta tulipa todistettua, että elokuvan näkee ja ymmärtää ihan syömättäkin. Ei ollut mitään evästä. Muutenkin olen yrittänyt lopettaa oheissyömisen kokonaan. Kun syödään, niin syödään, ja jos tehdään jotain muuta, niin ei syödä samalla. Sitä niin helposti lipsahtaa liikaa, kun ei keskity syömiseen. En enää edes lue ruokapöydässä, ja sitä tapaa sentään olen harrastanut yli 25 vuotta! Ei se ruoka taikka ruokaseura yleensä niin rumaa ole, etteikö sitäkin voisi katsoa. Ja seuran kanssa voi puhellakin.

Toistaiseksi tasapainoilu on sujunut ihan hyvin. Tänään taas ohitin aamiaisen ja korvasin sen mössöllä, mutta muut ateriat kyllä söin. Ei ehkä ihan parasta mahdollista ruokaa, kun ei ollut omatekemää, mutta annoskoot kohtuullisia. Ainoa sallittu lipsahdus oli pala daim-kakkua leffan jälkeen, kun käytiin miehen kanssa kahvilla. Sitäkin mietin pitkään, mutta totesin että menköön, ei me kuitenkaan taas päästä pitkään aikaan kahdestaan minnekään. Mutta joka tapauksessa siis syömisen aloittaminen rauhalliseen tahtiin on sujunut sen verran hyvin, että vaaka näyttää taas vähän pienempiä lukemia: aamulla oli mittarissa 91,5 kiloa. Alan uskoa siihen, että saatan olla joulun jälkeen 80-luvulla!